Mistä apua toivottomuuteen? Haluaisin päästä elämään kiinni, mutta ote tuntuu yhä vain useammin lipsuvan avusta huolimatta

Elämäni tuntuu enenevissä määrin tyhjältä, lähes merkityksettömältä. Kaikki kehuvat ja onnittelevat minua FM-tutkinnosta valmistumisesta, mutta se tuntuu minulle ei-ansaitulta, koska en koe tutkinnollani olevan mitään käytännön arvoa, osaksi siksi että se on humanistinen, sen pääaine (englanti) on nykyaikana verrattain arvoton, ja toiseksi siksi, että minulla ei ole oikein hirviästi työkokemusta. Siksi en hirveästi koe tätä asiaa juhlistamisen arvoiseksi, vaikka vanhemmat ja kaverit siihen kannustaisivat.

Jo suhteellisen monta tätä aihetta sivuavaa postausta tehneenä tuntuu entistä hassummalta listata uudelleen elämäntilanne mutta kai se tähän kuuluu:

• Mies & ikää 27
• valmistuin tässä kesällä FM-tutkinnosta, tosin senkin rakenne on sellainen, että ei sillä hirveän nopeasti hommia heru, vaikka esim. pedagogiset opinnot sieltä löytyvät. Työkokemusta esimerkiksi opetushommista ei loppujen lopuksi hirveästi ole.
• nykyinen työpaikka on matalapalkkaduunista, jonka luonne ei minun juttuni ole oikein, mutta pakko siinäkin pysyä jotta saa jotain rahaa elämään. Laskut kyllä menevät aina ajoissa maksuun ja pidän raha-asioista huolta.
• bänditoiminta on yksi pääharrastuksistani, mutta sekin homma laahaa välillä todella paljon jäsenten menojen takia; on välillä pitkiä aikavälejä kun en koske soittimeeni.
• kavereita ja sosiaalista piiriä on ja monen kaverin kanssa hyvä keskusteluyhteys, mutta silti tunnen itseni tosi yksinäiseksi, välillä jopa säälittäväksi. Ja kyllä, sinkkuna mennään. Sinkkuus onkin itse asiassa elämäni suurimpia kipupisteitä, koska en ole tähän ikään mennessä ollut kunnollisessa parisuhteessa, vaikka yritystä on ollut.
• Olen myös yrittänyt saada liikuntarutiinia käyntiin uudelleen lenkkeilyn ja salin muodossa, mutta sekin takkuaa pahasti. Ennen minulla oli hyvä liikuntarutiini, mutta nyt olen päästänyt itselleni kertymään sellaiset 15-20kg ylimääräistä. Luonnollisesti yläaste-aikaiset "vittu kun minä olen ruma"-ajatukset ovat tulleet takaisin tämn myötä.
• alkoholin käyttö on jossain määrin lisääntynyt; välillä on 2-3 viikonloppus peräkkäin, kun tulee juotua ellei ole töitä luvassa, ennen näin ei ollut. Eräällä kerralla pari drinkkiä juodessani koin ensimmäistä kertaa elämässä juovani 'turruttautumistarkoituksessa', mikä oli oikeastaan aikas pelottavaa. Muita päihteitä en käytä.
• Ruutuaikakin on turhan suurta, pahimmillaan varmaan 6-8 tuntia josta suuri osa on tyhjänpäiväistä selailua ja videoiden katselua.

Noin 3kk sitten hain apua YHTS:ltä, kun minulla oli sitä oikeutta vielä jäljellä ja tapasin 2 kertaa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän oli mukava ja ymmärtäväinen, mutta 2 x 1h tapaamisiin se jäi, koska hänen kesälomansa oli alkamassa ja minun oikeuteni YTHS:n palveluihin oli taas loppumassa kesän jälkeen. Hänelle tuli kuva, etten ole masentunut, mutta että kaipaisin kuitenkin keskusteluapua. Hän antoi minulle eri auttavien tahojen nimiä (esim. jokin Punaisen Ristin keskusteluapu), mutta mututuntuma niihin on pessimistinen.

Aikanaan äitini kanssa keskustelu auttoi minua huolien kanssa, nutta vanhempien eron myötä äiti entistä useammin vain alkaa puhua omista jutuistaan ja laittaa kaikki huoleni aina väsymyksen piikkiin, enkä oikein saa hänen jutuistaan juuri mitään. Ymmärrän, että hänkin on yhtälailla ihminen kuin minäkin ja että myös hänellä on huolensa, mutta en tämän takia enää koe hänen kanssaan keskustelemisen auttavan.

En vain oikeasti enää pikkuhiljaa keksi, miten pääsisin tästä epätoivon sudenkuopasta, vaikka kuinka haluaisin. Olen tästä jo viime loka-marraskuusta asti kärsinyt ja vaikka kuopasta välillä hetkeksi pääsee niin ennemmin tai myöhemmin sinne tipun uudelleen, jonka vuoksi optimismi ole millään tasoa kovin korkealla. Kai tässä periaatteessa olisi työterveyskortti käytettävissä, mutta mahtaako siitäkään olla apua.

On vain todella toivoton olo, vaikka periaatteessa asiat ovat ihan OK. Pelkään aina vain enemmän, että jonain todella huonona päivänä päätän pistää pelin poikki oman käden kautta.