oma kokemus syömishäiriöstä, (ei numeroita, tw maininta itsensä satuttamisestä)

moi, olen Tuukka. tämä ei ole oikea nimeni, käytän sitä nyt tässä, jotta tämä teksti ei tunnu vaan kirjoittelulta, vaan ymmärtäisitte että tämä on oikea kokemukseni hyvin oikeasta asiasta. joitan yksityiskohtia jätän pois koska en kuitenkaan halua että minut tunnistetaan kovin helposti. pahoittelen jos tämä on epäselvä, olen autismikirjolla. en myöskään puhu tarkasta painostani missään kohtaa ja jätän kaikki turhat numerot pois. haluan vain jakaa oman tarinani, kun en uskonut pääseväni näin pitkälle. ehkä joku lukee tämän ja ajattelee ettei ole yksin. sillä minä ajattelin niin hyvin pitkään. olen poika, mikä tuntuu varmaan hassulta tässä kontekstissa. eikö vain tytöt sairastu tähän? niin minäkin luulin, kunnes huomasin miten syvällä olin tässä kuopassa. olen nyt amiksen tokalla vuodella, ja vastoin kaikkien oletuksien, olen luokan parhaimpia. olen kohta aikuinen, alle puolen vuoden päästä. nyt kuitenkin kerron hieman mistä kaikki alkoi.

olen keskiluokkaisesta perheestä. ruuasta ei ole ikinä ollut pulaa eikä raha-ongelmiakaan ole oikein ollut nuoruudessani. tästä olen hyvin kiitollinen. äitini on aina ollut kaikesta hyvin tarkka, hän aina huolehti että minä näytin aina hyvältä. hänelle oli hyvin tärkeää että minä olen täydellinen. äitini aina sanoi minulle pienenä että en saa syödä liika sokeria, koska se on huonoksi lapsille. uskoin häntä ja pidin huolen etten syönyt liikaa, tai mitään missä oli sokeria. olin tässä alle kouluikäinen, varmaan noin kuusivuotias. aloin pikkuhiljaa pelkäämään erilaisia ruokia ja en uskaltanut syödä kuin muutamaa ruokaa, siihen mennessä kuin aloitin koulun. olen ollut aina nirso ja äitini jatkuva kommentointi ei auttanut yhtään. kuudennella luokalla koin kasvupyrähdyksen ja luonnolisesti ruokahaluni kasvoi. minulla oli kokoajan nälkä ja äitini ei antanut syödä ylimääräisiä annoksia, koska pelkäsi että lihoan, vaikka todellisuudessa kasvoin vain pituutta. joskus samoihin aikoihin kävin koulun jälkeen aina kaupasta hakemassa jotain syötävää. se oli usein sipsiä tai karkkia. tämän seurauksena painoni nousi hieman yläkouluun mennessä. ei mitenkään huomattavasti, olin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni normaalipainoinen. koulun terveystarkastuksessa sain tietää painoni nousseen. tämä ei tuntunut hyvältä, olin tehnyt juuri päinvastoin siitä mitä äiti oli sanonut. joskus näihin aikoihin aloitin myös viiltelemään. yhdeksännen luokan aikaan harrastuksessani huomattiin että minulla ei ollut kaikki hyvin. tästä tuli ensinmäinen lastensuojeluilmoitus. näitä tuli saman vuoden aikana neljä lisää, kaikki samasta asiasta. äitini kertoi lastensuojelulle että minulla oli kaikki hyvin ja ilmoitukset olivat varmaan virheellisiä. he uskoivat häntä jostain syystä. muistan kun tulin kotiin ja äiti huusi minulle että yritänkö pilata hänen elämän ja olen tyhmä kun yritän hakea huomiota. en yrittänyt hakea huomioita, vastustelin kovasti sitä että kukaan saisi tietää, mutta paras kaverini oli kertonut valmentajalle, ja olin tuolloin oikeasti todella sairas. en ymmärtänyt että he halusivat auttaa. apu ei kuitenkaan tavoittanut minua, koska äiti esti sen. siitä huolimatta selvisin. en vielä tiedä parannunko ikinä täysin mutta nyt minulla menee paremmin kuin ennen. en enään ole päiviä syömättä. jos olisin ollut yksin olisin varmaan kuollut ennen ammattikoulua. mutta en ollut yksin. minulla on monta hyvää kaveria jotka ovat auttaneet todella paljon. pian pääsen toivottavasti muttamaan omilleni ja pääsen eroon äitini seurasta. hän on oma äitini mutta luulen että hän on itsekkin sairas ja tarvitsee myös apua. hän ei ole enään yhtä tarkka kuin ennen, mutta hän ei edellenkään pidä siitä että menen joskus kavereiden kanssa syömään tai haen omaa ruokaa kaupasta. toivon että joku päivä pääsisimme molemmat irti tästä.

kiitos jos luit koko tekstin. minusta poikien syömishäiriöistä voisi puhua enemmän, se olisi auttanut minua jos olisin siitä kuullut enemmän pienenä. toivottavasti joku lukee tämän ja kokee ettei ole yksin tämän asian kanssa.

-Tuukka